Tänä vuonna syysvaellukseni sijoittui Sallan kansallispuistoon. Kiersin viidessä päivässä koko puiston läpi tärkeimpien nähtävyyksien kautta, kuten Pahanojankuru, Kolmiloukkonen ja Ruuhitunturi. Puiston ulkopuolelta kävin myös tutustumassa Aikkipetsin maastoihin. Tarkoituksenani oli pitkien kävelypäivien sijaan nauttia lokakuun tarjoamasta luonnosta ja hiljaisuudesta.

Minne vaellukselle lokakuussa?

Tätä kysymystä pohdin useiden viikkojen ajan. Vaellussuunnitelmani venyivät sairastumisen takia syyslomaviikolle, joka on jo aika pitkällä syksyä. Vaellukseen vaikutti erilaiset rajoitukset, liittyen säähän ja julkiseen liikenteeseen sekä omiin preferensseihin reiteistä ja retkeilyrakenteista matkan varrella. Retkeilysesongin ulkopuolella autiotuvissa on yleensä hyvin tilaa, ja iltaakin on mukavampi viettää sisällä lämpimässä. Lokakuussa voi lämpötila laskea jo reilusti pakkasen puolelle, joten halusin rajoittaa retkeni kohdetta vähän etelämmäs kuin mihin menisin muina vuodenaikoina. Pohjoiseen täältä Tampereelta katsottuna oli silti päästävä. Retkeäni rajoitti myös riippuvuus julkisesta liikenteestä, joka varsinkin sesongin ulkopuolella hiljenee huomattavasti.

Päädyin lopulta Sallaan, sillä sinne pääsee aika kätevästi hyppäämällä ensin Kemijärven yöjunaan ja sieltä bussilla Sallan tunturikeskukseen on enää vain noin puolentoista tunnin matka. Yleensä välttelen yöjunaa ja matkustan mieluummin päivällä, jos mahdollista. Makuuhyttipaikka ei kuitenkaan opiskelijabudjettiin mahdu, joten junan penkit saavat kelvata. Valitsen mieluummin mahdollisimman monta edullista vaellusta kuin pari kallista. Tämä kokemus kuitenkin vahvisti preferenssiäni matkustaa päivällä. Ensimmäinen päivä on kuitenkin aina väsyttävä ja raskas. Rinkka painaa paljon ja jalat ovat turvonneet. Eli ensimmäinen päivä on helpotus päättää nopeasti ja yön aikana matkustamisesta palautuu, jotta on sitten valmis seuraavien päivien seikkailuihin.

Viime käynnistäni Sallassa ei ole vielä vuottakaan. Vietimme tämän vuoden ensimmäisen viikon ystävieni kanssa Sallan likellä mökkeillen. Kovat pakkaset lyhensivät päiväretkiä, mutta olin silloin jo myyty Sallan retkeilymahdollisuuksista. Nämä kokemukset alueesta ovat vahvistaneet haavettani lähteä joku päivä kävelemään jokin pidempi pätkä UKK-vaellusreittiä.

15.10. Sallan tunturikeskus – Kaippahanoja – Pahanojankurun autiotupa 12km

Aamulla junassa säikähdin, että laturini olisi mennyt rikki, mutta vika olikin vain junavaunun pistorasioissa. Juttelin kuitenkin asiasta italialaisen ja saksalaisen vaeltajan kanssa, jotka avuliaasti lainasivat laturia minulle. Panin merkille, että varsinkin toisella heistä oli aika heikolta näyttävä varustus mukana, toivottavasti heillä oli kuitenkin onnistunut vaellus Pyhä-Luostolla. Riittävät varusteet ovat onnistuneen vaelluksen edellytys.

Sallaan päästyäni lähdin heti tunturikeskukselta maastoon. Tuntui, että saappaat ja painava rinkka hidastivat kulkuani enemmän kuin yleensä (toki rinkkakin painoi enemmän kuin kesävaelluksilla, eli n. 22kg). Onneksi aurinko pilkotti puiden takaa ja pääsin ihailemaan edessä avautuvia laajoja suoalueita. Väsymys painoi päälle huonosti nukutusta junayöstä. Matka helppokulkuistakin reittiä tuntui hyvin raskaalta ja en malttanut odottaa saapumista tuvalle. Tässä vaiheessa oli helppo päätös jättää Iso Pyhätunturin huiputus toiselle kerralle (olen käynyt siellä jo aikaisemmin). Helppo ja pitkospuilla varustettu polku myös vähän harmitti tässä vaiheessa kenkävalintani huomioiden. Lähdin vaellukselle ensimmäistä kertaa kumisaappaat jalassa ja toista kantapäätäni hiersi vähän jo heti alussa, jonka tiesin olevan huono merkki.

Kuulemani mukaan Aikkipetsin autiotuvalle kulkiessa onkin luvassa märempiä maaston kohtia. Hyvä tietää siis jo aikaisessa vaiheessa, että en turhaan kulje saappaissa. Saavuin melko aikaisin iltapäivällä Pahanojankurun autiotuvalle, ja jäinkin sinne lepäilemään erittäin kiitollisena lämmöstä, suojasta ja levosta.

Myöhemmin tuvalle saapui todella mukava pariskunta. Heidän lisäkseen tänä päivänä näin vaellukseni ainoat muut vaeltajahavainnot, eli isän kahden pojan kanssa. Menin heistä tosin vain nopeasti ohi. Muuten matkanvarrelle sattui päiväretkeilijöitä, lähinnä lapsiperheitä, ja jopa yksi metsästysporukka.

En olekaan aikaisemmin vielä testannut autiotuvan palovaroittimen toimivuutta. Voin kertoa, että Pahanojankurulla se toimi moitteettomasti. Poltin siis vahingossa illalliseni pohjaan ja aiheutin palovaroittimen korvia halkovan hälytyksen. Kieltämättä hävetti tämä moka aika paljon todistajien paikalla ollessa.

Yöstä oli tulossa reissun kylmin, eli -4 astetta, joten senkin takia halusin mieluummin nukkua tämän yön sisätiloissa. Valmistaudun jokaisella vaelluksellani kyllä nukkumaan ulkona ja yleensä myös pidän siitä varmistetun oman rauhan takia. Lämpimän makuupussin ja talvialustan lisäksi majoite, eli tarppi tällä kertaa, kulki rinkassa mukana.

16.10. Välipäivä & päiväretki Kirkaslammenlaavun maastoihin 8km

Pariskunta jäi pakkaamaan tavaroitaan, kun lähdin omille teilleni tutkimaan lähimaastoja. Oli oikein mukavaa viettää iltaa pariskunnan kanssa ja jakaa ajatuksia maailmantilaan ja retkeilyyn liittyen. Vaelluksen yksi parhaista puolista on tavata uusia ja erilaisia ihmisiä, joiden kanssa voi jutella ja jakaa kokemuksia yhteisestä harrastuksesta. Nämä kohtaamiset jäävät pitkäksi aikaa mieleeni ja parhaimmillaan antavat energiaa ja inspiraatiota omille seikkailuilleni. Mietin näin jälkikäteen, että ilman tätä kohtaamista reissuni olisi saattanut jäädä lyhyemmäksi, sillä heidän kannustuksensa vakuutti minut toteuttamaan suunnitelmani.

Välipäivän pidin tietenkin taktisesti ”kuorman keventämiseksi” seuraavaa kävelyetappia silmälläpitäen. Lähdin tuvalta vain pienen narureppuni kanssa tutkimaan lähimaastoja. Koin tuolloin syksyn ensimmäisen räntäsateen, joka onneksi jäi kestoltaan lyhyeksi, eikä vienyt mennessään maassa ja puissa kimmeltävää kuuraa. Vielä sai hetken valonsäteistäkin nauttia sekä suon laidalla että Kirkaslammella. Auringosta ei myöhemmin reissulla näkynyt enää vilaustakaan.

Kirkaslammen laavun jälkeen vastaan tuli neljä nuorehkoa päiväretkeilijää. Muita ihmisiä en tänä päivänä nähnyt. Yllätyin, että tuvallakin oli näin tyhjää keskellä syyslomaviikkoa. Syksyn ja talven retkillä parasta on luonnon ja suosittujenkin retkipaikkojen hiljeneminen.

Lounaaksi vedin laavulla klassikokseni muodostunutta sieni, soija ja muussisekoitusta. Totta puhuen tämä sekoitus alkoi jo hieman kyllästyttämään. Täytyy ensi kerralla vähentää sieniruokien määrää, jotta niihin ei ehtisi kyllästyä. Toisaalta on kiva saada kuivattu sato käyttöön.

Palasin lounaan jälkeen takaisin tuvalle. Ilta kului yllättävän nopeasti, vaikka en tehnyt varsinaisesti yhtään mitään. Ja lopulta miten ihanaa olikaan vain olla! Ja lämmittää tupaa, syödä hyvin, lukea kirjaa ja tuvalle jätettyjä lehtiä. Tuntui, että olen ehkä ratkaissut tämän vuodenajan vaellusten jujun: tärkeintä on oleskelu ja ihmettely.

Seuraavana päivänä olikin jo luvassa aktiivisempi päivä.

17.10. Pahanojankuru – Kaunisharju – Siskelilammen kota 15km

Lähdin noin puoli kymmenen aikaan aamulla matkaan ja taisin olla jo neljän aikaan perillä Siskelilammen kodalla. Päivällä söin lounasta tunturilammella muutaman eläkeläisen kanssa. Päiväretkeilijöitä oli enemmän liikkeellä kuin muina päivinä. Parkkipaikkojen ohituksessa näin myös useamman lapsiperheen. Kolmiloukkosen laavujen jälkeen maisemiksi avautui upeita soita ja polkukin tyhjeni kulkijoista. Iloitsin onnistunutta reittivalintaani.

Oli lopulta oikea päätös, että en puskenut kuutta viimeistä kilometriä tuvalle, vaan jäin kodalle yöksi. Päivän matka oli vienyt voimia. Tuli lämmitti oikein mukavasti sekä retkeilijää että pientä kotaa. Siskelilammen kota oli todella kotoisa ja tunnelmallinen, mutta se on toki iäkäs eikä välttämättä se yöpymispaikojen ykkönen. Kota sijaitsee pienen lammen rannalla ja sitä ympäröi soistuva maasto. Tämä teki paikasta melko suojattoman. Tuuli tuiversi yltyvällä vauhdilla ja taivaalta tuli alas hyvin pientä tuiskua, joka oli havaittavissa lähinnä vain pistelynä naamassa.

Ilta meni mukavasti nuotioleipiä (suolainen versio tikkupullasta) paistaessa. Olin kerran aikaisemmin kokeillut tätä reseptiä ja olin aika innoissani tästä uudesta ruokaideasta. Leipä ei paistu kovinkaan nopeasti, joten sille kannattaa varata reilusti aikaa.

Tikkuleipäresepti

• 300 g jauhoja
• 1 tl kuivahiivaa
• 1 tl suolaa
• 1-2 rkl öljyä
• 2 dl vettä

Sekoita kuivat aineet Minigrip-pussiin jo kotona. Retkellä lisää joukkoon öljy ja vesi. Sekoita pussin sisältö hyvin ja laita paidan alle kohoamaan noin puoleksi tunniksi. Tee taikinasta pienehköjä kierteitä tikunnokkaan ja paista hiilloksessa kunnes ne ovat kypsiä.

Pohdin illalla vielä, että nukunko kodan lattialla vai menenkö tarpin alle tuuleen ja tuiskuun. Vastaus on helppo arvata. Päätöstä edesauttoi myös se, että mietin, alkaako tarppivanhukseni keskisauma vuotamaan. Näin ei kuitenkaan onneksi käynyt.

18.10. Siskelilammen kota – Aihkipetsin autiotupa 6km

Tein aamutoimet rauhassa ja ajan kanssa tulilla istuskellen. Mihinkään ei todellakaan ollut kiire, vaan tiedossa oli lyhyt kävelypäivä.

Edelleen tuuli aika kovaa. Tarppiviritykseni, jonka jätin kodan viereen pystyyn yöksi, oli tuulessa mennyt kasaan. Kota oli selvästi paljon parempi vaihtoehto yöpymiseen. Yöllä kylkeä kääntäessä tunsin ilmavirran naamassa, joten tiesin, että ulkona puhisi kovaa.

Matkalla kohti Aihkipetsiä kuljin läpi soiden, vaarojen ja tajuttoman vanhojen metsien! Pysähdyin useampaan otteeseen ihailemaan keloutuneita mäntyjä ja luonnon hiljaisuutta. Matkalla tuvalle näin metsästysporukan ja kuulin muutaman tunnin päästä laukauksiakin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin on tapahtunut minulle.

Aihkipetsin tuvalle päästyäni lähdin vielä tutustumaan lähimaastoihin. Päiväretkellä ollessani kuulin vielä lisää laukauksia. En omistanut huomiovärisiä vaatteita niin liikuin oranssin rinkansuojukseni kanssa siihen kietoutuneena. Vaikka liikuinkin eri suunnassa kuin missä metsästäjät olivat ja pysyttelin merkityillä reiteillä, niin tuntui silti turvallisemmalta palata melko nopeasti tuvan läheisyyteen.

Tuvalla ei näkynyt ketään koko päivänä. Joitakin ihmisiä oli tupakirjan perusteella yöpynyt paikalla lähiaikoina, mutta nyt ei osunut seuraa omalle kohdalleni. Aihkipetsi on huomattavasti pimeämpi kuin uusi Pahanojankurun moderni ja isoilla ikkunoilla varustettu tupa. Se on silti hieno vanha kelomökki, jossa vallitsi täysin uniikki tunnelma. Molemmat tuvat olivat omilla tavoillaan todella hienoja, ja olinkin kiitollinen niiden tarjoamasta suojasta.

Kävelyn vähäiseen määrään nähden päivä meni todella nopeasti. Olen yrittänyt muuttaa ajatusmalliani ja keskittyä pitkien päivämatkojen sijaan myös olemiseen ja rauhoittumiseen.

Poimin talteen matkalta ja tuvalta löytämiäni roskia. En ole näin aina toiminut, mutta nykyään olen opetellut siivoamaan myös muiden jälkiä. Luin jostakin (valitettavasti en muista enää lähdettä), että joku vaeltaja on tehnyt näin, jotta hänelle ei sattuisi huonoa tuuria eikä tarvitsisi jättää omaa ”uhrilahjaa” metsään. Kuuntelin myös hiljattain Gail M. Francisin Bliss(ters) -kirjan ja siinä hän kertoi taitavasti, miten sai osakseen huonoa onnea, kun ei poiminut mukaansa polulle jäänyttä tavaraa. Yritän selvästi oppia sekä omistani että muiden virheistä. Enkä voi valittaa, sillä tämä näytti toimivan ja en hukannut vaelluksen aikana mitään.

Illalla vielä vähän jännitin seuraavan päivän pitkää marssia takaisin tunturikeskukseen sekä kylpylän poreisiin ja bussiin ehtimistä. Valmistelut kuitenkin auttoivat, eli suunnittelin kaiken valmiiksi ennen nukkumaan menoa. Täytyi todeta, että ehdin kyllä ihan hyvin, kun olin miettinyt kaiken valmiiksi päivää varten. Ilta meni tuvassa ihmetellen ja kirjaa lukien. Tykkään kantaa kirjaa mukanani, jotta voin välillä miettiä jotakin muuta ja pitää taukoa päivällä sekä nukahtaa nopeammin illalla.

19.10. Aihkipetsi – Honkajärvi – Ämmin laavu – Salla 15km

Heräsin aamuun jo puoli kuuden aikaan. Koitin vielä levätä, mutta päivän tavoitteet mielessä nukkuminen oli mahdotonta. Olen havainnut, että vaelluksillani ensimmäiset yöt nukun yleensä todella makoisasti. Aikaisemmin ensimmäinen yö vaati totuttelua, mutta nykyään koen olevani tottunut kotoa puuttuviin mukavuuksiin. Sen sijaan loppureissusta alan saada virtaa takaisin, muutun levottomaksi tai en vain tarvitse enää niin paljoa unta. En tiedä syytä, mutta aina loppureissulla alan valvoa enemmän ja unen saaminen muuttuu haastavammaksi.

Lähdin liikkeelle hieman ennen päivän valkenemista. Palasin jonkin verran samaa reittiä kuin edellisenä päivänä. En mennessä ollut huomannut vanhaa kelopuuta, johon oli isketty vanha kyltti, jossa luki ”olen matkalla”. Todella upeaa metsätaidetta, joka pisti pohtimaan elämän tarkoituksen kaltaisia syvällisiä merkityksiä. Päiväni parani huomattavasti tästä löydöksestä!

Lehtoaavan kotaa kohti kulkiessa reitti erkaantui hiihtolatureitille ja polku muuttui vetiseksi suoksi. Tässä vaiheessa päivä oli jo noussut ja sumu oli laskeutunut päälle. Pysähdyin seuraavan kerran vasta Lehtoaavalla tarkastamaan paikat ja syömään eväitä.

Kodan jälkeen suo oli uskomattoman upea. Kellertävää heinää, suota reunusti pikkukuuset ja niiden takana varjostava puusto. Useassa kohtaa oli mahdotonta välttää astumasta punaisen karpalomeren päälle.

Pidin tauon Ruuhitunturilla. Kävin sen huipulla sijaitsevalla näkötornilla, vaikka tiesin, että sumun takia en tule näkemään mitään. Oli silti huvittavaa kuvitella sumun keskeltä avautuvaa maisemaa sekä vain olla paikallaan ja ihmetellä kaiken pysähtyneisyyttä.

Seuraavaksi suuntasin Honkajärven laavulle, jossa tarkoitukseni oli nauttia myöhäistä lounasta. Ero metsän iässä Aikkipetsin maastoihin nähden alkoi jo olla huomattava. Söin lounasta rauhassa ja kuvasin itseni Sallan mainoskyltin kanssa ja naureskelin epäonnistuneille tuotoksille.

Huomasin nauttivani täysillä yksinolosta. Sumu oli hälvennyt ja Honkajärven kauneus alkoi valjeta. Seurailin kuukkeleiden touhuja lähipuissa ja vain tuijottelin järvelle, eikä minun tarvinnut tehdä tai ajatella mitään. Sitten alkoikin jo hirvittävät ajatukset hiipiä mieleen: ihmisten ilmoille palaaminen ja kotiinpaluu.

Matka jatkui aikaisempaan verrattuna erittäin vastentahtoisesti. Päivän loppupuolella vastaan alkoi jo tulla muutamia päiväretkeilijöitä. Ämmin lähteestä inspiroituneena päätin vielä koukata Ämmin laavun kautta. Päädyin todella upeaan paikkaan, jonka maisemissa yhdistyy Sallan parhaat puolet, eli suo, harjumaisema, kirkasvetinen pikkulampi ja hiljaisuus.

Ihmisten ilmoille palaamista helpotti pääsy Sallan kylpylään peseytymään ja saunomaan, eikä poreammeeseen pulahtaminenkaan ollut pahitteeksi. Olin iloinen, että ehdin rauhassa peseytyä, eikä haitannut odottaa bussia jonkin aikaa kylpylän aulassa. Menomatkalla kulkuvälineenä oli tilataksi, mutta nyt minua oli vastassa normibussi, jonka kyydissä oli koko matkan ajan vain kaksi matkustajaa.

Huomasin, että vasta aivan vaelluksen loppumetreillä saavutin viimein kunnolla sen tyytyväisyyden ja rauhan, mitä retkiltäni lähden etsimään. Vaikka tämä vaellus ei ole itselleni mitään uutta niin koen, että ylitin silti itseni. Muistui mieleen toiselta reissulta erään tuvan penkkiin kaiverretut sanat: ”Näin, koin ja voitin.” Se sopi fiiliksiini täydellisesti. Ja vanha kelomäntykin muistutti ystävällisesti, että olen vain matkalla.

Loppusanat

Minulla on ollut tapana kirjoittaa päiväkirjaa vaelluksieni aikana sekä reissun lopulla kirjata ylös kaikenlaiset huomiot, opit ja havainnot. Tällä kertaa olin pakannut ruokaa aika reilusti. Hyvä että se riitti, mutta nyt sitä oli jo liikaa. Ensi kerralla menu kaipaisi vaihtelua, koska nyt sieniruoat tuntuivat jo tulevan korvista ulos. Sen sijaan itse tehty trailmix oli onnistunut kokeilu! Eli sekoitin kotona pussiin kahta eri suklaata ja erilaisia pähkinöitä, ja ensi kerralla ehkä kuivattua omenaa tai karpaloa lisäksi. Pisteet herkku saa näppäryydestä polulla! Yhden ruokaniksin sain tapaamaltani pariskunnalta, jolla oli mukana pieni kylmälaukku. Totesin siitä heti, että tuota täytyy itsekin alkaa käyttämään.

Olen huomannut, että kesäajan ulkopuolella retkeillessäni valon väheneminen ja pimeän laskeutuminen on päivän vaikein vaihe. Yleensä tässä vaiheessa alkaa jo väsyttää ja mieleen hiipii ikäviä ajatuksia. Viimeiset valonsäteet tuntuvat vievän mennessään myös omat energiani. Pimeässä kaikki on jo paremmin, kunhan vain totun siihen ensin. Silloin tiedän, että on aika rauhoittua ja pikkuhiljaa aika alkaa toteuttamaan iltatoimia.

Yksin retkeilyssä on sekä parasta että kamalinta olla yksin. Silloin saan itse päättää suunnasta ja tahdista. Tällä reissulla itselle oli todella avartavaa havaita, että viihdyn yksin ja minulla oli jopa hauskaa täysin yksin. En ole aikaisemmin vaelluksilla nauranut itselleni tai itseni kanssa yhtään niin paljon kuin nyt.

Yksin vaeltamisen varjopuolena on, että kukaan ei ole tsemppaamassa haastavissa tilanteissa tai jakamassa reissulla syntyviä kokemuksia. Itseä täytyy tsempata kuuntelemalla itseä ja olemalla lempeä. Pääsen yksinoloon liittyvistä haastavista tilanteista tai tunteista nykyään aina vain helpommin yli. Haen myös ”ulkoista” tsemppausta esimerkiksi kotiin soittamisesta, e-kirjoista ja tavallisista kirjoista, musiikista, podcasteista, ristikoista, päiväkirjan kirjoittamisesta ja hyvistä eväistä. Olen puhelias ja sosiaalinen, joten välillä yksinolo voi olla haastavaa, mutta yritän tehdä siitä itselleni mahdollisimman mukavaa.

En ole tänä vuonna vielä lähiretkeä pidempää vaellusta tehnyt yksin ja sen takia tämä reissu tuntui oudokseltaan aika isolta jutulta. Olen onnellisessa asemassa siinä mielessä, että olen löytänyt uusia ja vanhoja ystäviä seuraksi retkille. Tänä vuonna olen ennen tätä Sallan vaellusta tehnyt kolme noin viikon vaellusta erilaisilla kokoonpanoilla. Tuntui silti oikein sopivalta tehdä tämä reissu näin, sillä en halua seuran tai sen puutteen vaikuttavan lähtöpäätökseeni.

Kaiken kaikkiaan Salla tarjosi todella hienon vaelluskokemuksen jälleen kerran!