Oli aika ottaa talviretken revanssi kaverini A:n kanssa, joka sairastumisen takia joutui jättämään kaamosvaelluksen väliin. Tästä syystä lähdimme Seitsemisen kansallispuistoon vetämään pulkkaa ja viettämään muutaman vuorokauden hiihdellen soita, kangasmetsää sekä vaihtelevia maastoja. Pakkasimme mukaan reilusti varusteita ja ruokaa, joten hulppea retki oli taattu.
Olimme perillä Seitsemisen luontokeskuksen parkkipaikalla juuri pimeyden laskeutuessa. Havaintoja muista kulkijoista tuona sunnuntai-iltana, tai pahemmin koko retken aikana, ei tehty. Lähdimme seuraamaan vanhaa Ahvenlammin poikki kulkevaa hiihtojälkeä. Kokeilimme aluksi varovasti jään paksuutta, mikä oli perusteltua pitkään jatkuneiden leutojen säiden takia. Syvemmällä metsässä liikuimme kohti suota. Sitä lähestyessämme eteemme tuli kuitenkin sula puro. Pohdimme sen ylittämistä, mutta varusteiden suuren määrän vuoksi päätimme lopulta, että fiksuin teko olisi palata hieman takaisinpäin, pystyttää leiri ja selvittää puron ylitysmahdollisuudet vasta seuraavana päivänä.
Laitoimme tarpin pystyyn sekä harjoittelimme hetken aikaa solmuja ja talvikiilojen käyttöä. Pääsin lisäksi jälleen palauttamaan mieleeni bensakeittimen käyttöä. Se alkaa useamman käytön jälkeen tuntua kokoajan luontevammalta. Illalliseksi nautimme tofua ja kasviksia coscousilla sekä jälkiruoaksi mutakakkua ja vaniljakastiketta. Olen jo kauan haaveillut talvivaelluksesta ja mutakakusta (onhan tämä jo lähes legendaarinen vaelluseväs), joten olin erittäin tyytyväinen tämän suunnitelman toteuttamisesta.
Aikainen kevät suolla
Aamulla söimme Nutella-taatelipuuroa ja sulatimme veden lisäksi yön aikana kovettuneita leipiä. Mielestäni aamut ovat retkien parasta aikaa, sillä olen yleensä energinen ja innoissani tulevasta päivästä. Edes harmaus ja kosteat nollakelit eivät saaneet intoani laantumaan.
Leirin purun jälkeen luvassa oli eilisen ojan ylitys. Turvallisuuden kannalta oli fiksua odottaa aamuun, eikä tehdä hätiköityjä ratkaisuja väsyneenä. Suoritimme ylityksen niin, että heitimme reput ojan yli, minä menin ensin toiselle puolelle ja sitten ohjasimme ahkiot yhdessä toiselle puolelle siten, että minä pidin narusta kiinni ja A kannatteli ahkion perää. Edes kapeankaan puron ylitys ei ole kovin yksinkertaista kun ahkiossa on lähemmäs kolmekymmentä kiloa tavaraa.
Seurailimme edelleen hiihtojälkiä tutkiessamme maastoa. Pääsimme kansallispuiston rajalle ja siellä suon puusto muuttui harvemmaksi. Kiersimme ensin tarkastamaan Vähä-Kivijärven. Tarkoituksena oli kiertää järven toiselle puolelle, mutta uuden sulan puron tullessa vastaan oli helppo päätös kiertää järvi samaa reittiä takaisin. Uusi joenylitysoperaatio ei innostanut varsinkaan, sillä oja oli huomattavasti leveämpi kuin edellinen. Puolestaan upeat suomaisemat ja helppokulkuisuus järven rannalla olivat reittivalintamme iso plussa. Järvi oli jäässä, mutta sen pinnalla oli melko paljon vettä, emmekä halunneet riskeerata kastumista tai muuta vaaratilannetta, joten emme myöhemmin tällä reissulla enää menneet yhdenkään järven jäälle.
Ihmettelimme A:n kanssa yhdessä aivan liian aikaista kevään tuntua: leutoa ilmaa ja sulaa vettä ympärillä. Lämpötila pysytteli nollassa koko retken ajan. Toisaalta kevään paras puoli, eli aurinko, pysyi koko retken ajan piilossa, eli emme hihkuneet vielä riemusta vuodenajan vaihtumisen osalta. Päivä oli sen verran lämmin, ettei hanskoja juurikaan tarvinnut pitää käsissä ja hiihtämäänkin pystyi mukavasti ilman takkia tuulettomissa paikoissa.
Kuljimme suon läpi kohti Iso-Kivijärven vanhaa tulipaikkaa. Olen jo pitkään ollut utelias tästä Seitsemisen osasta, mutta retkeilyreitin purkamisen takia en ollut koskaan käynyt siellä. Kuljimme molemmat omilla kompassisuunnillamme suon läpi kohti tulipaikkaa. Halusimme molemmat tällä tavoin harjoitella ja ylläpitää suunnistustaitojamme retken aikana. A osui lähemmäs tulipaikkaa kuin minä.
Perille päästyämme söimme lounaaksi perunamuusia, soijaa ja sieniä, joka on aikaisemmilla reissuilla myös ristitty vauvanruokamössöksi. Lempinimestään huolimatta tästä on tullut yksi lempiruoistani vaellusolosuhteissa. Kovan tuulen takia pidimme melko lyhyen tauon. Olisimme halunneet hiihtää suoraan järven läpi, mutta jäätilanteen takia päädyimme kiertämään sen mieluummin polkua pitkin.
Taukopaikalta poistuessamme nauratti kyllä lumen vähäinen määrä. Uskalsimme juuri ja juuri liikkua suksilla, mutta jouduimme jatkuvasti väistelemään kiviä, juuria ja paljaita kohtia. Kävimme katsomassa, mihin käytöstä poistettu retkeilyreitti vie, ja pienen matkan päässä odottikin leveä puro, joka olisi ollut haastava ylittää ihan ilman ahkioitakin. Jatkoimme kesäreitin kiertotietä, joka toi meidät lopulta metsätielle. Ahkion kanssa oli paikoin hidasta ja työlästä kulkea, kun se meni omia uriaan ja törmäili puihin. Olen silti kiitollinen köysivetoisen pulkan ohjaamisen ketteryydestä ja siitä, että saan itseni nopeasti irti ahkiosta tarvittaessa. Köyden kanssa on myös helpompaa palata nostamaan ahkio ylös (tällä reissulla Aura-ahkioni kaatui kuitenkin yllättävän vähän, ehkä ahkion pakkaajaa ja ohjastajaa on kiittäminen?) En väitä etteikö aisavetoinen ahkio olisi metsämaastoon paremmin soveltuva, mutta on kiva huomata, että omat varusteet on mahdollista sovittaa erityyppisiin maastoihin ja retkiin.
Kaarroimme nimensä mukaisen Pikkulammin jälkeen kohti Honkaniemeä. Tässä vaiheessa tuuli jonkin verran ja luntakin sateli silloin tällöin. Yritimme katsoa mahdollisimman suojaisan paikan tarpille, josta kuitenkin näkisimme hienoja maisemia. Valittu paikka ei lopulta ollut kovinkaan suojainen, kun tuuli kääntyi vielä myöhemmin illalla. Tämä oli kuitenkin tiedossa, ja meillä oli molemmilla enemmän kuin reilusti varusteita tuulessa pärjäämiseen.
Laitoimme illalliseksi lasagnea, jonka koko komeuden kruunasivat isot juustosiivut. Jälkiruoaksi nautimme jälleen mutakakkua vaniljakastikkeella ja puolukoilla. Välissä sulatimme lumesta seuraavan päivän juoma- ja ruokavettä. Myöhemmin illalla teimme vielä keittimellä kinuskia. Löysin Valion reseptin nuotiokinuskista, jota kokeilimme edellisellä viikolla yhden yön retkellä, mutta en ollut tykännyt vahvan Koskenlaskijan (!) läpitunkevasta mausta siinä. Tällä kertaa kokeilimme tavallisella ”mauttomalla” sulatejuustolla reseptiä, mutta kinuski jäi valitettavasti tekstuuriltaan rakeiseksi. Vaikka sulatimme reseptin ainesosat folioon käärittynä ja annoimme sen olla hyvän tovin kiehuvassa vedessä, siitä ei syntynyt sellaista sopivaa liisteriä vaan rakenne jäi liian rakeiseksi ja vetiseksi. Kokeilut jatkuvat! (Joku voisi tässä kohtaa valita kaupasta valmista kinuskia, mutta hauskuus on haasteessa.)
Tuhdin ruoan jälkeen A makoili hetken tuijottelemassa tähtiä, ja minä kirjoittelin päiväkirjaa. Kuuntelimme jonkin moottoriajoneuvon kaukaisia ääniä sekä tuntemattoman linnun valitusvirttä viereisellä suolla. Pitkän päivän jälkeen unta ei tarvinnut kauaa odottaa.
Kyseenalaisia reittivalintoja
Havahduimme molemmat hereille neljän aikaan yöllä. Kaivoimme snäcksit esille ja pidimme jo tavaksi tulleen ruokatauon ennen kuin vaivuimme takaisin unten maille. Yöllä tuuli jonkin verran naamaamme sekä useampi sentti lunta oli kasaantunut ahkioidemme päälle. Aamulla pudistimme lumet makuualustojen reunoilta ja no itseasiassa ihan joka paikasta. Lumiharja oli unohtunut autoon, mutta lyhyellä retkellä pärjäsimme onneksi ilmankin. Tavarat alkoivat toisen yön jälkeen jo kostumaan jonkin verran. Kuitenkin tilanne oli vielä melko hyvä ja meillä molemmilla oli reilusti vaatetta ja järeät talvivarusteet mukana.
Nautimme aurinkoisen persimon-aprikoosi-pähkinäpuuron. A laati tälle retkelle kaikki ruoat kaamosvaellukselle varatusta varastostaan. On tullut huomattua, että kaverin eväät ovat usein maukkaampia ja parempia kuin omani. Retkemme jälkiruoat sen sijaan olivat enemmän minun ideointiani, mutta kuitenkin yhdessä toteutettuja.
Lähdimme hitaahkon aamun jälkeen liikkeelle noin yhdentoista aikoihin. Edellisestä päivästä viisastuneena tähtäsimme retkeilyreitille, jotta pääsisimme varmasti yli seuraavasta purosta. Tämä osoittautui viisaaksi valinnaksi, koska puro oli lopulta todella leveä. Oli ihanaa saada mukaan lumesta sulatetun veden sijaan oikeaa purovettä, Seitsemisen tyyliin hyvin ruskeaa ja humuksista, mutta silti ihanan nesteyttävää.
Päivällä tuntui kuin metsässä olisi satanut, sillä oksille vastikään laskeutunut lumi satoi nyt vetenä maahan meidän päällemme. Erityisesti lounasta syödessämme tuntui kuin olisimme istuneet sateessa keskellä tammikuuta. Tämä ei kieltämättä ollut sitä talviretkeilyn idylliä mistä haaveilin kotona.
Kuljimme Kirkkaanlamminkankaan pysäköintialueen läpi, sillä tarkoituksenamme oli kulkea tien toista puolta pohjoiseen luontokeskusta kohti. Seuraavan reitin valitsimme huonosti: jatkoimme kesäreittiä pohjoiseen, kun todellisuudessa olisi ollut fiksumpaa kiertää Rappumännynmäki ja mennä sen sijaan suota pitkin. Edessä oli raskas nousu harjun päälle ja sen jälkeen vielä pahempi lasku alas. Ajattelimme liian optimistisesti, että voisimme valita alastulopaikan useasta vaihtoehdosta, mutta lopulta polun läheltä alas meneminen oli ainoa edes vähän järkevä vaihtoehto. Polku kulki alas vinossa kulmassa, mikä vaikeutti ahkion kanssa liikkumista. Lisäksi maa oli todella liukas ja lumikerros piilotti jäätä alleen. Tuumauksen jälkeen teimme lopulta niin, että A laittoi lumikengät jalkaan ja ohjasi ahkiot varovasti alas perä edellä ja lopussa päästi ne alas mäkeä itsenäisesti. Tunsin itseni tilanteessa ihan kädettömäksi. Kiitos A, kun hoidit meidät ja varusteet ehjinä alas mäeltä! Kuin palkintona suorituksesta pääsimme jatkamaan suoraan erittäin kauniille ja ennen kaikkea tasaiselle suomaalle.
Minä pääsin edeltä Rappumännynmäen päälle, kun havaitsin pienen matkan päässä edessäni ison linnun pyrähtävän lentoon. En tiedä mikä lintu se oli, erotin vain siivet, joissa oli ruskeaa, harmaata ja ehkä hieman punertavaan taittavaa sävyä, ennen kuin otus hävisi näkyvistä. Myönnän, että olen umpisurkea lintujen tunnistaja. Hetken kuluttua havaitsin sen vielä kerran puiden välissä, kunnes se poistui paikalta lopullisesti. Kävin tutkimassa reittimme vierestä kulkevaa paikkaa, jossa lintu oli ollut, ja sieltä löytyikin toisen linnunraato – meidän takiamme hylätty lounas. Täytyy todeta, että huonokin reittivalinta voi välillä myös palkita kulkijaa kiinnostavalla kokemuksella.
Tarkoituksenamme oli ylittää edessäpäin oleva tie helposta suokohdasta, mutta tämä pätkä juuri ennen määränpäätämme olikin sula ja liian märkä läpi kuljettavaksi. Meidän piti siis mennä kiertoreittiä, mikä tarkoitti ensin kaatuneiden puunrunkojen väistelyä ja sen jälkeen tiheää pusikkoa. Muutama kymmenen metriä ei kyllä ole vähään aikaan tuntunut niin työläältä päästä kulkemaan. Ahkio tuo tietysti oman lisähaasteensa, sillä se tarvitsee tilaa erityisesti leveyssuunnassa. Kun vihdoin pääsimme tielle totesimme vain: ”Perkele mikä reitti, mutta tulipahan tehtyä.” Päätimme tässä kohtaa lopullisesti, ettemme jäisi maastoon enää kolmanneksi yöksi. Päätimme vetää pulkat maaliin ilman suksia tien viertä pitkin reilun kolmen kilometrin verran. Koettelemuksista huolimatta retki oli todella opettavainen ja ennen kaikkea hyvin käytettyä laatuaikaa ystäväni A:n kanssa.
Olen opetellut ajattelemaan, että vaeltaessa määrä ei korvaa laatua. Sen jälkeen kun tavoitteet, eli luonnossa rauhoittuminen ja rentoutuminen, on saavutettu, voi sieltä myös palata ihmisten ilmoille hyvillä mielin. Kun luontokokemuksia on saanut tarpeeksi, on täysin inhimillistä, että ajatus saunasta ja pizzasta vie voiton.
Kairan Kaiho 
Jätä kommentti