Vaellusvuosi 2024 huipentui ensimmäiseen kaamosvaellukseeni ikinä! Olin valmistellut ja odottanut reissua jo pitkään, ja odotukset olivat hyvin korkealla. Kaamosaika täytti toiveeni hiljaisuudesta, rauhallisuudesta, väriloistosta ja ajoittaisista ankarista olosuhteista, joita pääsisin turvallisesti testaamaan osana kokeneempaa ryhmää.
Lähdimme viikon kestävälle hiihtovaellukselle joulukuun 28. päivä. Kohteeksi valikoitui tällä kertaa Käsivarren erämaan Ropin alue. Vaelluksen aikana hiihtelimme tunturissa ja pääsin kokemaan muun muassa tupa- ja telttaöitä, revontulia, tähdenlentoja, myrskysään ja lämpötilan tippumisen jopa -30 asteeseen. Myös vuosi 2025 päästiin polkaisemaan käyntiin tunturista!
Äkillisiä sairastumisia ja maaginen Strepsils
Vaellusystäväni A ilmoitti vaellusta edeltäneenä päivänä tulleensa kipeäksi. Reissuun lähtöä A pohti viimeiseen asti, mutta joutui lopulta jäämään kotiin. Päätös oli kaikessa vaikeudessaan lopulta oikea. Sairastuminen oli iso kolaus, koska olimme molemmat suunnitelleet vaellusta jo pitkään yhdessä.
A:n poisjäännin jälkeen minulle tuli lyhyellä varoitusajalla lisää pakattavaa ja hoidettavaa. Pakkasin tavaroita ja ruoka-annoksia jonkin verran uudestaan, vaihdoin keittimen Trangiaan, hain kaupasta Sinolia ja A:lta muutamia tavaroita lainaan, kuten Trangian esilämmittimen, telttavalon ja naskalit.
Sitten lähtöpäivän illalla minulle iski yllättäen outo kurkkukipu, kun olin jo matkalla kohti juna-asemaa. Päätin kuitenkin astua junaan ja seurailla oloa. Junassa nukuin todella katkonaisesti, sillä heräilin ja jännitin kipeäksi tulemista. Selvitin jo ennakkoon vaihtoehtoja, miten pääsisin aamulla takaisin etelään, mutta tilanne näytti aika huonolta joulun jälkeisen suuren matkustajamäärän takia. Suurin osa junista oli jo varattu täyteen. Nämä ajatukset eivät juurikaan rauhoittaneet mieltäni.
Tapasin junassa muita vaellukselle lähtijöitä ja sain yhdeltä tutulta aamuyöllä Strepsilsin pahimpaan hätään. Tästä pastillista tuli myöhemmin hyvin legendaarinen ja epäilty syy ihmeparantumiseeni. Uskoni alkoi sen takia varovasti palata toipumismahdollisuuksiini.
Aamutuimaan vaihdoimme Oulussa junasta bussiin, joka oli lastattu ääriään myöten täyteen rinkkoja, ahkioita, kasseja ja suksia, ja jatkoimme matkaa kohti pohjoista. Yli 30 vaeltajaa, heidän ahkionsa ja muut tavarat on aika iso saavutus tunkea tavalliseen tilausbussiin. Huolellisella suunnittelulla kaikki on mahdollista!
Lastauksen yhteydessä tapasin myös vaellukselle lähtevän ryhmäni. Edelliseltä pääsiäsvaellukselta tutut C ja K olivat mukana sekä uutena vahvistuksena L ja G, jotka tulivat Ranskasta asti kokemaan Lapin kaamoksen. Kun bussi lähti ajamaan, en voinut olla miettimättä, olenko tekemässä suurta virhettä ja tulenko vielä pahemmin kipeäksi.
Sillä riskillä, että joutuisin palaamaan heti kotiin, halusin ottaa ilon irti jälleennäkemisestä C:n ja K:n kanssa. Juttelimme ja nauroimme ryhmäni kanssa koko bussimatkan, vaikka minua jännittikin aika paljon, miten tässä tulisi käymään. Bussissa tein suunnitelman, jonka mukaan mahdollisuutenani olisi kokeilla yksi yö ja tarkkailla oloani ja lähteä tarvittaessa sen jälkeen kotimatkalle. Onneksi en tässä kohtaa luovuttanut ja sain tarvitsemaani ymmärrystä ja tukea ryhmältäni. Lounastauolla pääsin ostamaan lisää Strepsilsejä ja muuta apteekkitavaraa vilustumisen varalta.
Matkaan pääsimme lähtemään viiden jälkeen Pättikkä-nimisestä paikasta, joka sijaitsee noin tunnin ajomatkan päässä Kilpisjärveltä. Neljän tunnin yöunien jälkeen ja vähän huonovointisena jo ennestään lyhyeksi suunniteltu päiväkin tuntui todella pitkältä. Seurasimme kahden muun ryhmän perässä kelkkauraa ja leiriydyimme parin tunnin hiihdon jälkeen. Puhtini oli täysin poissa.
Illalliseksi söin sienipastaa parmesaanilla. Pääsin tällä kertaa yllättämään itseni hyvin suunnitellusta vaellusmenusta. Ei ollut valitettavaa myöhemmin myöskään vihreästä currysta, nuudeleista, couscous-sörsseleistä tai tomaattipastasta. Huomasin tosin jo ensimmäisen ruokailun yhteydessä, että olen pakannut aika valtavia ruoka-annoksia.
Illalla olo kurkussa oli jo melko hyvä ja pystyin hieman rentoutumaan huolieni kanssa. Vaikka lämpötila pysyi kohtalaisen leutona, heräsin yöllä kylmään. Tämä johtui tosin enemmänkin nälästä. Reissun parina ensimmäisenä yönä minulle tuli nälkä, kun olin jo asettunut mukavasti makuupussiin. Sen takia suosittelenkin talvella aina varaamaan snackseja makuupussiin!
Voimien keräilyä Aatsalla
Kaadoin epähuomiossa aamupuurooni kaikki kaurahiutaleet pussista ja huomasin virheen vasta liian myöhään. Missä on ystäväni A, kun häntä tarvitaan? Kaikkia ruokia en ehtinyt tai jaksanut alkaa uudelleen annostelemaan kotona, joten useampia ruokiani oli yhdessä pussissa kaksi annosta. En suosittele toimimaan näin, varsinkaan talvella, vaan panostamaan helppouteen. Myös tärkeä tällä reissulla opittu huomio: pyrin käyttämään jatkossa talvella vain sellaisia Minigrip-pusseja, joissa on suljin!
Oloni oli lähestulkoon normaali, joten oli helppo päätös jatkaa matkaa. Tämä oli valtava huojennus kaiken epävarmuuden aiheuttaman stressin jälkeen. Nyt pääsisin keskittymään reissuun täysillä. Pääsimme onneksi edelleen seuraamaan muiden edellisenä iltana tekemiä valmiita jälkiä. Suksen nitinää lukuun ottamatta erämaassa vallitsi täysi rauha ja hiljaisuus. Päivän valoakin alkoi pikkuhiljaa tulla lisää.
Lähdimme liikkeelle rauhallisesti. Koko hiihtoreissun ajan liikuimme keskimäärin noin puolitoista kilometriä tunnissa taukojen kanssa. En vielä ollut palautunut matkustamisesta, vaan huomasin jääväni jälkeen. Asiaan vaikutti unenpuutteen lisäksi perässäni roikkuva ryhmän painavin ahkio, Paris-pulkka, joka on ristitty viime reissulla Auraksi.
Aatsan tuvalta löysimme kaksi tuttua vaeltajaa, joista toinen oli valitettavasti kuumeessa ja kipeänä. Saimme kuulla heiltä, että seuraavana päivänä on odotettavissa myrskysäätä. Istuimme ryhmänä alas muuttamaan reittisuunnitelmia. Päätimme viettää kaksi yötä Aatsan tuvalla ja lähteä sieltä Ropin tupaa kohti käymättä Kutukoskella, vaikka se oli osa alkuperäistä suunnitelmaamme.
Loppuilta meni korttipelien ääressä, kun opetin kaikille Shanghai-nimisen korttipelin. Ensimmäinen peli, seitsemän kierroksen kanssa, kesti lähes kolme tuntia. Nauroimme vuoronperään tehdyille aloittelijan mokille. Näimme myös reissun ensimmäiset pilkahdukset revontulista taivaalla.
Tuvan lämpöön oli miellyttävää nukahtaa illan päätteeksi. Nukuin yllättävän vähäisin häiriöin viiteen asti aamulla. Muut heräsivät vasta seiskalta, joten minulla oli hyvin aikaa kuunnella äänikirjaa ja torkkua.
Myrskypäivä tuvan suojissa
Seuraavana päivänä lähdimme aamutoimien jälkeen C:n ja K:n kanssa tarkastamaan seuraavan päivän reittiä ja ihailemaan päivän valkenemista tunturissa. Tuvan lähellä liikuimme joen viertä pitkin toisten jälkiä seuraten, kun yhtäkkiä tunsin lumen sortuvan altani. En kunnolla tajunnut, mitä tapahtui, mutta tajusin liikkua eteenpäin ohuen jääkerroksen sortuessa altani. Onneksi jään murtuma oli hyvin pieni eikä sattunut mitään vakavaa, edes suksenpohjani eivät kastuneet. Tapahtuman jälkeen sain onneksi vain huokaista helpotuksesta.
Aamusta asti tuuli jonkin verran ja se yltyi mitä korkeammalle nousimme. Paluumatkalla auringon säteet menivät nopeasti piiloon ja keli muuttui yhtäkkisesti. Olimme kaikki onneksi ajoissa tuvalla ennen myrskyä, joka alkoi noin kahden aikaan päivällä.
Tuuli tuiversi niin kovaa ikkunan läpi, että päätimme teipata sen umpeen ilmastointiteipillä. Tämä temppu auttoi jonkin verran pitämään viimaa loitolla sisällä. Ikkunapaikasta tuli silti epäsuosituin paikka korttipöydässä. Shanghai-pelit, tarinointi ja nauru jatkuivat.
Huussissa käyntiä en odottanut innoissani kovan tuiskun takia. Lopulta ei auttanut muu kuin laittaa kunnon varustus päälle ja lähteä kokeilemaan. Laitoin reilusti vaatetta päälle sekä laskettelulasit päähän, sillä ilman niitä tuulen nostattama lumi sattui silmiin.
Illalla opiskelimme eri kieliä yhdessä. Tuvassa kanssamme pelaillut M opetteli sanomaan ”olen vanha, tylsä ja väsynyt” ranskaksi eli ”je suis vieille, ennuyante et fatiguée.” Toisen retkeilijän ranskan harjoittelusta inspiroituneena opettelin vaelluksella muutamia saksankielisiä sanoja C:n ja K:n avustamina. Näihin sanoihin kuuluivat sellaiset enemmän tai vähemmän tärkeät sanat kuin mädchen, kein problem, entschuldigung, danke ja bitte. Tästä vaelluksesta tulikin hyvin kieltenopiskelun täyteinen reissu, sillä pääsin L:n ja G:n kanssa useampaan otteeseen harjoittelemaan ranskan puhumista.
Uudenvuodenaatto
Vietimme rauhallisen aamun tuvan mukavuuksien äärellä myrskyn riehuessa ulkona. Edelleen tuuli ihan liikaa siihen, että olisi ollut järkevää lähteä hiihtämään eteenpäin. Päätimme odottaa lounaaseen asti, syödä tuvalla ja lähteä vasta sen jälkeen. Laitoin vihreää currya ja riisiä ruokatermokseen, mutta huomasin aika nopeasti, että riisi ei muuten kypsy ollenkaan termarissa. Eli oli oikeastaan hyvä asia odotella ja keitellä ruoka kypsäksi tuvassa ja pakata termariin uusi ruoka iltaa varten.
Pääsimme lähtemään tuvalta puoli yhden aikoihin. Taakse jäi upeat auringonsäteet, kun jatkoimme kohti pohjoista. Toinen tapaamistamme vaeltajista, M, lähti hieman meidän jälkeemme seuraamaan meitä ja otti meidät nopeasti kiinni. Sairastunut vaeltaja jäi lepäämään vielä tuvalle, koska hänen olonsa ei ollut juurikaan parantunut. Molemmat olivat kuitenkin hyvin kokeneita retkeilijöitä, joten he osasivat toimia tilanteessa sopivalla tavalla. M ohitti meidät melko nopeasti ja katselimme hänen loittonemistaan tunturiin, kun me jatkoimme hieman alempana toiseen suuntaan.
Kuljimme rauhallista vauhtia, jotta välttäisimme hikoilua. Mietin aluksi, onkohan fleecepaita liikaa vaatetta päällä hiihtäessä, mutta tuulen koventuessa ylempänä, ei asiaa tarvinnut pohtia enempää. Liikkeellä ollessani päälläni oli usein vain merinokerrasto, kahdet sukat, vaellushousut, hiihtotakki, hanskat, kauluri ja Buffi pipona. Tällä reissulla kylmemmissä lämpötiloissa pidin päällä myös toppahametta, joka lämmittää ihanasti jalkoja, mutta antaa ilman kiertää, ja lisäksi se on helppo pukea päälle. Kovalla tuulella tai kylmässä käytin myös myrskymaskia suojaamaan naamaani kylmältä.
Taukoa ei pystynyt juurikaan pitämään tuulen purevuuden takia. Eväsleivän ehti juuri ja juuri syödä ennen kuin oli pakko jatkaa matkaa, jotta ei kylmettyisi aivan täysin. Sormetkin olivat kohmeessa ennen kuin vaihdoin päälle paksummat hanskat.
Pääsimme melko nopeasti tavoittelemaamme leiripaikkaan ja päätimme jäädä siihen. Pystytimme teltat edelleen melko kovassa tuulessa. Työnjako oli tehty seuraavasti: yksi kaivaa lumikiilat maahan alkaen myrskynarusta, kaksi henkilöä kiinnittää telttakaaret ja avustaa kiilojen ankkuroinnissa ja yksi pitää kokoajan kiinni teltasta. Olen kiitollinen, että opettelin pääsiäisenä Sarekin vaelluksella teltan pystyttämistä kovassa tuulessa. C johti telttojen pystyttämistä antamalla ohjeita muille ja iski lumikiilat maahan. Kahden teltan pystyttämiseen meni noin tunnin verran aikaa. Kaivoimme myös lumesta vallin suojaamaan telttoja pahimmalta tuulelta.
Tuuli tyyntyi merkittävästi illalla. Nautimme termari-illallista tähtitaivasta katsellen. Näimme useita tähdenlentoja, joiden suuresta määrästä oli uutisoitu jo etukäteen lehdissä. Ruoan jälkeen myös revontulet tulivat esiin tanssimaan. Nämä olivat takuulla hienoimmat uudenvuoden ilotulitukset, joita olen koskaan aikaisemmin nähnyt. Haastattelin kaikkia ryhmästäni, eikä kenelläkään ollut juurikaan uudenvuodenlupauksia. Itse tein saman lupauksen kuin viime vuonna: yritän nukkua ulkona joka kuukausi vähintään yhden yön. Toivotimme hyvät uudet vuodet ja siirryimme makuupusseihin kymmenen aikoihin, täysin valmiina uuteen vuoteen. Yöllä minulla oli hyvin lämmin ja päädyin käyttämään kahta makuupussiani peittoina.
Kohti Ropia
Samasta sovitusta heräämisajasta huolimatta havahduin hereille jo viiden aikaan. Toisaalta tämä ei ole mitään uutta, sillä nukun usein retkillä aika kevyesti. Lähdimme jälleen liikkeelle aamun valjetessa. G joutui palaamaan leiriimme etsimään hänen suksestaan pudonnutta nousukarvaa. Valitettavasti sitä ei löytynyt enää.
Saimme tuvalla kuulla myöhemmin, miten siksakki ja oudot jäljet näyttivät siltä kuin ryhmässämme olisi ollut puolet enemmän porukkaa. L ja G tekivät välillä muutaman ylimääräisen ympyrän pysyäkseen lämpiminä.
Aamupäivällä vastassamme oli järvi, jonka jään paksuus hieman epäilytti, joten päätimme kiertää sen kauempaa. Tässä vaiheessa näkyvyys heikentyi huomattavasti, joten minua alkoi hieman jännittää, miten pitkälle pääsisimme. Onneksi muutaman tunnin päästä taivas valkeni jälleen. Lounasta pääsimme syömään jo täydellisessä näkyvyydessä. Taivaanrantaa koristi erilaiset pastellin sävyt. Tunturissa oli todella hyvä hiihtokeli ja hanki kantoi niin hyvin, että hiihdimme välillä rivissä, emmekä totutussa pitkässä letkassa.
Tupaa kohti mentäessä teimme pienimuotoisen loppukirin. Väsymys alkoi jo painaa, mutta onneksi mukana oli reilusti snäcksejä. Hyvistä lumiolosuhteista huolimatta tuuli teki taas sen, että oli vaikea pysähtyä pitämään taukoa. Ahman jäljet lumessa oli hieno löytö matkan varrelta.
Saavuimme Ropin tuvalle pimeyden laskeuduttua. Tyhjä tupa lämpeni nopeasti ja täyttyi pian kuivuvista varusteista. Mökin ulko-ovi oli rikki, eikä se tahtonut mennä kiinni. Jompikumpi ovista, ulko-ovi tai sisäovi, oli aina auki, vaikka yritimme aivan kaikkea.
Laitoin illalliseksi jo tutuksi tullutta nuudelia tuunattuna kuivatuilla kasviksilla ja tofulla (kahdesta nuudeliannoksesta tulikin neljä, kun A joutui jäämään pois). Seurasimme lähestyvää valoa, jonka arvelimme olevan Aatsan tuvalta lenkkiä tekevä M. Arvauksemme osui oikeaan. Hän toi mukanaan tarinoita ja kuulumisia Aatsalta. Lisäksi kielten, kuten saksan ja ranskan, opiskelu pääsi jatkumaan.
Illalla seuraksemme saapui jälleen revontulia. Systeemiksi muodostui, että yksi käy kuuluttamassa muille, että nyt on näkyvillä revontulia ja kertoo samalla, että kannattaako ulos tulla katsomaan vai ei. Yleensä sanoisin, että ehdottomasti kannattaa käydä katsomassa. Tuona iltana revontulet olivat parhaimmillaan ja sainkin useita hienoja kuvia niistä.
Juhlistimme illalla vielä L:n synttäreitä nautiskellen suklaamoussekakkua. Trangiaan tehtyyn kakkuun löytyi ahkion uumenista myös kynttilä! Unta ei pitkän päivän jälkeen tarvinnut liikaa odotella. En ole koskaan ennen vaelluksella nukkunut heräilemättä ja niin hyvin kuin tämän viikon aikana. Kiitos kuuluu jatkuvalle pimeydelle.
Ropitunturin huiputus
Aamutoimien jälkeen M lähti takaisin kohti Aatsaa. Porukkamme lähti kymmenen jälkeen päiväretkelle kirpeässä ilmassa. Vasta tosin illemmalla lämpötila alkoi todella laskea alle -20 asteeseen. Koko matka tunturille oli ylämäkeä, joten silloin ei juurikaan ollut kylmän kanssa ongelmia.
Lähestyimme Ropin reunalla toista ryhmää, joka oli tulossa vastakkaisesta suunnasta. He jättivät varusteet alas ja lähtivät tavoittelemaan samaa huippua kuin mekin. Toinen ryhmä kapusi tunturin laitaa huomattavasti suorempaa ylös kuin me, joten he ohittivat meidät hetkessä. Yritimme liikkua siksakkia ylöspäin pikkuhiljaa sekä taukoja pitäen. Kokopitkät nousukarvat pääsivät näissä olosuhteissa oikeuksiinsa, koska pito oli erinomainen jyrkimmissäkin kohdissa.
Ylhäältä tunturista avautui upeat maisemat sekä tunturin toisella puolella piilossa olleet auringonsäteet tulivat vihdoin näkyviin. Otimme paljon kuvia toisistamme sekä yhteiskuvia toisen ryhmän avustamina. Tunturin laelle oli ennen meitä ehtinyt myös poromies lumikelkallaan. Hän oli kuulemma sanonut toisille, ettei ole tavannut ketään Ropin päällä yli neljäänkymmeneen vuoteen. Ihmismäärää Ropilla olisi siis voinut varmaankin jo kutsua ruuhkaksi.
Toinen ryhmä lähti nopeasti alas ja kohti Ropin tupaa. Me jäimme ihailemaan auringon pilkahdusta ja syömään lounasta. Vähäisen tuulen takia ylhäällä oli huomattavasti miellyttävämpi olla kuin mitä oletin.
Ylös kipuamiseen meillä kesti noin kaksi tuntia. Paluumatkaan en katsonut aikaa, mutta täytyy sanoa, että alamäki oli lopulta huomattavasti haasteellisempaa. Lähdimme alas hitaasti ja loivasti laskeutuen tunturin laitaa. Minä, L ja G menimme teräskanttisuksien kanssa ketterästi edellä, kun taas C:llä ja K:lla oli alamäkien lisäksi haasteena metsäsukset, jotka eivät ole tarkoitettu tunturihiihtoon tai laskemiseen. Pääsimme kuitenkin kaikki alas ehjin nahoin.
Päätimme puolivälissä alastuloa jakautua ryhmänä niin että L ja G kiertävät koko tunturin ja me muut palaamme jokseenkin samaa reittiä takaisin Ropin tuvalle. Hiihtelin noin tunnin ajan yksin edellä kohti tupaa ja soittelin samalla kuulumiset kotiin. Loppumatkan tuvalle hiihtelimme kolmistaan käyden tärkeitä keskusteluja vaeltamisesta ja sen vaatimista taidoista sekä yleisesti elämästä. Sanoin C:lle ja K:lle jo aikaisemmin pitäväni heitä ihan ”pro-vaeltajina” ja arvostavani heiltä saatuja oppeja. Erityisen tärkeää minulle on ollut kuulla talviteltan pystyttämiseen ja kaamosajan kylmässä toimimiseen liittyviä vinkkejä.
Tuvalla meitä oli vastassa sama vaellusporukka. Sanoimme jo tunturin päällä, että heille on tilaa tuvassa, mutta he halusivat lopulta mieluummin pystyttää teltat tuvan läheisyyteen. Perusteluna oli paremmat unet. Ymmärrän tuon täysin ja itsekin harkitsin teltan pystyttämistä, mutta mukavuus ja nopeus aamulla ratkaisivat päätökseni nukkua sisällä. Tielle olisi Ropin tuvalta noin 8 kilometriä, mutta meillä ei ollut tietoa reitin lumiolosuhteista, eli edessä oli mahdollisesti hyvinkin raskas viimeinen päivä.
Illalla tuttuun tapaan laitoimme ruokaa ja pelasimme korttipelejä. Vedenhakureissulla K:n kanssa laskimme ämpärin reiästä alas veteen, mutta se täyttyikin lumesta ja muuttui painavaksi. Lopulta sitä oli mahdotonta vetää railosta ylös. Onneksi G tuli avuksi ja ämpäri nousi takaisin ylös. Pääsiäiseen verrattuna oli oikein kiva tällä reissulla saada lähes joka ilta sulaa vettä, niin ei tarvinnut alkaa sulattamaan lunta.
Seuraava päivä olisikin sitten vaelluksen viimeinen päivä. Ei tuolloin vielä tuntunut yhtään kotiinlähdöltä ja ajatus ihmisten ilmoille palaamisesta tuntui täysin vieraalta. Vielä olisin voinut olla Ropilla pari päivää lisää. Oli ihanaa viettää aikaa ihmisten kanssa, nauraa ja keskittyä elämään hetkessä tai vähintään päivä kerrallaan.
Viimeisen päivän umpihankikoitos
Aamulla harmittelin lähtöä Ropin upeista maisemista. Haikeus reissun lopusta tosin hiipui osittain päivän mittaan, sillä siitä tulikin vaelluksen kaikista raskain.
Hienot tunturimaisemat ympäröivät meitä ennen tunturikoivikkoon siirtymistä. Siirtymä metsän puolelle tapahtui pikkuhiljaa, jolloin hanki alkoi myös upottamaan eri tavalla kuin tunturissa. Vaikka lunta olisi voinut olla enemmänkin, jolloin liikkuminen olisi ollut vielä vaikeampaa, kyllä se silti upotti. Löysimme onneksi Iiton suuntaan menevän kelkkauran ja seurailimme sitä. Jopa porot käyttivät selvästi näitä ”erämaiden valtateitä,” sillä uralta löytyi runsaasti jälkiä ja jätöksiä.
Saatoimme liikkua aluksi hieman liian kovaan tahtiin, tai sitten minulla oli liikaa päällä, koska hikoilin jonkin verran. Lounastauolle pysähtyessä lämpötila oli laskenut jo tuntuvasti ja varpaani olivat täysin jäässä. Käytin vaelluksen ajan muovipusseja jaloissa (=höyrysulkusukka) monojen yöllisen jäätymisen estämiseksi. Tässä kohtaa sisälle jäänyt kosteus kylmetti jalkani hetkessä. Hotkin ruokani niin nopeasti kuin mahdollista ja jatkoin matkaa hieman muita edellä lämmittääkseni varpaani uudelleen. Alimpaan sukkaan ja jalkaani kertynyt kosteus jäi lillumaan muovipussiin, eli jalkani kylmettyivät pysähdyksien aikana hetkessä. Optimaalista systeemiä täytyy myöhemmillä reissuilla pohtia lisää.
Lähestyessämme tietä lumi alkoi upottaa yhä enemmän. Jouduimme poistumaan kelkkauralta, koska se oli menossa meille epäsuotuisaan suuntaan. Minulla oli eniten tavaraa mukana selässä ja ahkiossa sekä lyhyimmät sukset, eli upposin jatkuvasti enemmän kuin muut. Vajoamisen jälkeen vie paljon enemmän energiaa ponnistaa takaisin ladun päälle kuin hiihdellä kevyesti sen läpi. Lisäksi ahkio laittaa vastaan, kun lumi upottaa enemmän, eli sitäkin täytyy nykiä eteenpäin. Jälkikäteen täytyy olla kiitollinen, että koko reissu ei ollut tällä tavalla taistelua, vaan pahimmat lumiolosuhteet huipentuivat aivan loppuun. Muut pystyivät liikkumaan kohtalaisen vaivatta, minä haukoin henkeä ja vauhtini oli aivan minimissä.
Jouduimme päivän loppupuolella myös ylittämään muutaman puron. Yksi ylitys alkoi jännittämään minua, vaikka muut olivat päässeet siitä yli. Omat uupumiseni rajat tulivat vastaan ja tunteeni purkautuivat ulos. En pystynyt oikein sanomaan mitään hengästyksen ja kyynelten lomasta. Onneksi C oli lähellä auttamassa ja tukemassa minua. Olin aivan liian väsynyt hangessa rämpimisestä ja tarvitsin hetken itseni kokoamiseksi. Arvostin todella paljon C:n ymmärrystä ja kärsivällisyyttä kanssani.
Tunnepurkauksessa ei tosin ollut kyse pelkästään fyysisestä väsymyksestä. Vaelluksen aikana oli välillä vaikeaa jakaa mieltä painavia asioita ennen kuin tunteet purkautuvat yli. Yleensä olen tottunut puhumaan tällaisista asioista ystäväni A:n kanssa, mutta hänen poissa ollessa minulla oli vaikeuksia joissakin kohdissa päästää tunteita ulos. Onneksi lopulta pystyin puhumaan tilanteesta, tunteistani ja kokemuksistani C:n ja K:n kanssa, joka oli myös läsnä, ja tilanne ratkesi.
Vaikka usko oli koetuksella, pääsimme viimein tielle, reilun kilometrin päähän tavoitellusta Iitosta. Hiihdimme tien vieressä ojan puolella perille asti rekkojen kiitäessä ohitsemme. Tarkastimme bussipysäkin kunnon, jotta bussi voisi pysähtyä siihen seuraavana aamuna, ja lähdimme metsänpuolelle pystyttämään telttaa viimeistä kertaa. Päivän hiihto-osuus kesti reilun seitsemän tunnin ajan.
Lämpömittari näytti teltan kasaamisen jälkeen -30 astetta. Hui! Teltassa lämpötila oli vain noin -25 aluksi ja lämpeni myöhemmin huomattavasti. Teimme nopeat illalliskokkailut teltan absidissa. En valittanut samasta tutusta nuudeliruoasta ollenkaan. Sen jälkeen kaivauduimme nopeasti makuupusseihimme. Yöllä minulla oli jopa liian kuuma kertakäyttölämmittimien, vaatteiden, ekstreme-alustan ja kuumavesipullon kanssa. Myönnän, että tämä oli hieman yliampuva varustus, mutta halusin koko kroppani lämpimäksi ensin nopeasti, jäisiä varpaitani myöten.
Päivä oli rankka, mutta siitä selvinneenä oli täysin voittajafiilis. Menimme nukkumaan naurun räkätyksen saattelemana sekä tekemällä rentoutusharjoitusta, jossa käytiin läpi eri kehonosia vuorotellen. Yön nukuin katkonaisesti, odotellen herätystä, joka tulisi soimaan klo 5:00.
Aamulla pakkasimme pikaisesti tavarat kasaan ja siirryimme tielle odottamaan kyytiä. Matka tieltä telttapaikalle oli illalla tuntunut tajuttoman pitkältä, mutta aamulla tajusimmekin, että olimme aivan sen vieressä. Bussipysäkillä meillä olikin sitten hyvin aikaa järjestellä tavaroita, syödä aamupalaa ja lämmitellä muun muassa pelaamalla ”super mariota” tanssimalla ja kävelemällä ympyrää.
Jälkisanat
Poislähdöstä tulee aina haikea olo. Itselleni on todella vapauttavaa ja terapeuttista miettiä viikon ajan lähinnä vain ruokaa, lämpöä ja levonsaantia kaiken sen ahkeroinnin eli hiihdon lomassa. Myös hankalat hetket kuuluvat vaeltamiseen ja jälkikäteen tuntuu vain todella hyvältä, että olen selviytynyt niistä. Minulle on korvaamattoman arvokasta päästä toteuttamaan tämänkaltaisia vaelluksia, joihin kykyni tai itseluottamukseni ei yksin riittäisi, mutta on kokeneempien kanssa ryhmässä turvallista.
Oli hienoa jakaa tämä kokemus uusien tuttavuuksien ja vanhojen kavereiden kanssa. Totesin jo melko aikaisessa vaiheessa, että tämä ei taatusti jää viimeiseksi kaamosvaelluksekseni. Toivottavasti pääsemme taas pian ystäväni A:n kanssa yhdessä vaeltamaan! Olen erityisen kiitollinen K:n ja C:n hyvistä (omassa tapauksessani huonoista) jutuista, tiedosta, taidoista, tuesta ja turvasta vaelluksen aikana. L ja G antoivat mielenkiintoista perspektiiviä ranskalaisesta vaeltamisesta sekä mahdollistivat minulle kielen harjoittelun. Heille erityiskiitos ladun avaamisesta, joka helpotti useassa kohtaa minun ja koko ryhmän etenemistä. Erityisesti hyvin kylmässä toimimisesta saatu kokemus oli tällä reissulla todella arvokasta. Muiden antamien vinkkien lisäksi käytännön kokemus opettaa paljon lisää vaeltamisesta.
Odotuksiini nähden olosuhteet olivat erityisesti vaelluksen alussa miellyttävämmät kuin mitä odotin. Lunta ei myöskään ollut niin paljon kuin voisi olettaa. Haasteeksi muodostui lähinnä vain viimeisenä päivänä vajoaminen muiden tekemältä uralta. Sää oli myös odotuksiani leudompi, mistä olen helpottunut kaamosaloittelijan näkökulmasta. Tästä huolimatta pääsin kokemaan myrskyä, tuulta ja kovaa pakkasta. Ihanaa että näin ei ollut koko reissun ajan!
Tätä ehdottomasti lisää vuodelle 2025!
Kairan Kaiho 
Jätä kommentti